Blogit alkavat kai vloggaajien varjossa hieman menettää suosiotaan ja otan siis tietoisen riskin jälleen elvyttäessäni vanhan ja pitkäaikaisen harrastukseni. Ajatelkoon kuka mitäkin, ei minun tarvitse tehdä tätä kenellekkään muulle kuin minulle itselleni, miksi en kirjoittaisi kun siitä niin nautin ? Liian usein pelkään muiden mielipiteitä, pelkään, stressaan ja spekuloin kaikkea, joten vaikka kuinka irtoaisi tekstiä, vaihtuvat monologit yleensä vain liutaan kuvia ja lyhyeen, sisällyksettömään ja mitäänsanomattomaan sanojen rykelmään joka ennemminkin muistuttaa simppeliä kuvatekstiä blogikirjoituksen sijaan. On toki mukavaa jos joku ajatusteni virtaa eksyy lukemaan ja palaute, oli se sitten risuja tai ruusuja, herättää positiivisia tuntemuksia poikkeuksetta; joku on lukenut kirjoittamaani, jotakuta on kiinostanut edes hitusen,
Kuten jo mainitsinkin, teen tätä itselleni; muistoksi, tavaksi oppia ja jakaa. Aion antaa Lauantain Lapselle vielä mahdollisuuden, uuden elämän. En halua enkä myöskään anna enää kaiken piinata ja painaa alas vaan aion ainakin yrittää tehdä enemmän asioita joita rakastan ja antaa niiden negatiivisten asioiden kiusata vaikka toisiaan, ihan keskenään, minulle riitti !
zemppiä saatu Ellinooran biiseistä ; minä elän ja elefantin paino. kuunnelkaa :)
♥: Riina
